5/21/2016

Harkinnassa sterilisaatio


Moni meistä on pienenä leikkinyt äitiä joko vauvanukeilla tai barbeilla, tai leikkinyt kotia leikkimökissä. En minä.

Minä leikin dramaattisia kohtauksia barbeillani, tuhosin vihollisia Marsilaisten prätkähiirieni kanssa, olin prinsessa Leia avaruusaluksessa tai ratkoin murhia suurennuslasin kanssa, eikä leikeissä koskaan ollut lapsia.

Hiukan vanhempana keksin nimiä vain keksimilleni fiktiivisille hahmoilleni joiden seikkailuista kirjoitin, en tuleville lapsilleni (vuosien mittaan tosin minulta kysyttiin niin monta kertaa että mitkä nimet haluaisin lapsilleni, että keksin vastaukset jotta voin aina automaattisesti vastata ks. kysymykseen, ettei tarvinnut aina mutista etten halua lapsia).

Ja kuusitoistavuotiaasta eteenpäin olen seurannut kuinka tuttavapiirini - kaverit sekä siskoni - ovat lisääntyneet kukakin vuorollaan ja mieleeni ei ole koskaan tullutkaan että haluaisin olla seuraavana vuorossa. Tai edes sitä seuraavana. Tai sitä seuraavaa seuraavana. Eli suoraan sanoen en ole koskaan halunnut lapsia, enkä usko koskaan tulevaisuudessakaan haluavani.

Moni varmasti toteaa tähän että "no sä olet niin nuori vielä", mutta olenko? Olen teoriassa ollut jo vuosikymmenen täysin lisääntymiskykyinen, mutta en minuuttiakaan halukas sellaiseen. Ja kuinka nuoresta saakka oikeasti äidiksi haluavat ihmiset ovat jo tienneet haluavansa lapsia?
Tiedän monia jotka ovat jo 16-vuotiaana puhuneet että "sitten kun mulla on lapsia"...
Eikö 16-vuotiaalle voisi sitten sanoa ihan samaa, että "sä olet vielä niin nuori, et sä voi tietää haluatko lapsia enää 10 vuoden päästä"? Kumma kyllä, näin päin käytyä väitettä en ole kuullut kenenkään suusta.
Samanlaisia toteamuksia joita lapsihaluttomana kuulee on että "kyllä se sitten kun biologinen kello tikittää...", "sitten kun löytyy se Oikea niin kyllä haluat lapsia sen kanssa..." ja niin edelleen.

Oletteko huomannut että kukaan ei koskaan kysy naiselta miksi he haluavat lapsia? Mutta jos kysytään naiselta miksi hän ei halua lapsia, vastauksista etsitään aina jotakin millä syyllistää - henkilö on itsekäs, kyvytön rakastamaan jotakuta pyytteettömästi, epäinhimillinen, epänaisellinen, rikkinäinen, viallinen. Mutta mitenkäs syyt lapsien hankintaan? Haluaa jonkun joka on 50-50 häntä itseään ja parempaa puoliskoaan, haluaa luoda jonkun kuin omaksi kuvakseen, voi ostaa söpöjä lastenvaatteita, ei ole yksin...? Ei, nuo tuskin ovat niitä syitä hankkia lapsia, vaan syy on täysin ihmisen vaistoissa. Naisella voi olla äidinvaistot, mutta entäs ihmiset joilla niitä ei vain ole? Pitäisikö lapsia silti väkisin hankkia, ettei tule tuomituksi..?
Mistä lähtien muiden ihmisten mielipiteillä on oikeus vaikuttaa siihen mitä mun kohdussa tapahtuu, olenko mä jotain julkista omaisuutta?

25-vuotislahjana itselleni ajattelinkin siis käydä lääkärissä kysymässä sterilisaatiosta. Kyseessä on n. puolen tunnin projekti joka toteutetaan kun potilas on nukutuksessa. Putket laitetaan niin sanotusti solmuun, että munasolut eivät koskaan kohtaa siittiöiden kanssa, johtaen hedelmöitykseen.


Tämä ei tarkoita seuraavia asioita:


- Ettenkö voisi joskus muuttaa mieltäni, mutta idea onkin siinä että jos joskus haluankin lapsen, haluan ks. lapsen adoption kautta. Maailma on niin pullollaan lapsia ilman kotia ja vanhempia, etten näe järkevää syytä synnyttää tähän maailmaan yhtä muksua lisää

- Että tekisin tämän siksi että voisin harrastaa hulluna seksiä koska olen laiska murehtimaan ehkäisystä (vaikka täytyy sanoa, että pillereitä ei tule ikävä - käytin niitä yhden parisuhteen ajan ja ne hormonit pisti mun nuppini ja kroppani totaalisen sekaisin)

- Että olisin jotenkin huonompi ihminen tai arvottomampi naisena

- Että tuhlaisin lääkäreiden aikaa tai veronmaksajien rahoja itseeni kun listoilla on "oikeitakin" potilaita "oikeiden" ongelmien kanssa; paljonko säästän lääkärien aikaa ja veronmaksajien rahoja kun käyn puolen tunnin leikkauksessa, enkä ravaa koko ajan etsimässä itselleni hyvää ehkäisymuotoa? Tai paljonko säästän resursseja kun en hanki lapsia, eli käy ultraäänikuvissa ja testeissä, vie tilaa synnytysosastolla, ja sitten neuvolassa milloin milläkin rokotuspiikillä ja niin edelleen? Tietysti eri asia jos sitten joskus adoptoin, mutta hei, silloinkin säästän resursseissa kun en ravaa raskausaikana lääkärissä vaan tuon jo maailmaan tulleen lapsen vaikka Kiinasta

- Että olisin sosiopaatti; tykkään vauvoista ja olen kiintynyt kahteen siskontyttööni. En vain itse halua lapsia.

- Että tekisin tämän päästäkseni eroon menkoista, sillä ne kyllä jatkuvat edelleen... harmi.


Mutta tämä tarkoittaa sitä että:

- Minä, joka en halua raskaaksi, varmistan että en tule raskaaksi

- Varmistun että kukaan ei peri suvulleni tyypillisiä sairauksia joihin perheessäni altistutaan normaalia helpommin, eli diabetes (joka taas voi johtaa silmäkaihiin tai munuaissairauksiin) tai depressio - moni sanoo että ei välitä onko lapsi tyttö vai poika kunhan se on terve, mutta eikö sitä mieluummin eliminoi riskejä ja adoptoi terveen lapsen (jonka perheen taustoista ei tosin voi tietenkään välttämättä tietää), kuin synnyttää itse lapsen jolla on riskinä se sama inhottava sairaus jota vastaan itse on rämpinyt jo nuoresta? Minä en ainakaan halua että kukaan kärsii samaa kuin minä.

- Varmistun omastakin terveydestäni, sillä masennukseni voi uusiutua koska vaan, ja raskaus tai synnytys voi laukaista sen uudelleen, jolloin en ole enää vaaraksi vain itselleni, vaan myös pienelle lapselle


Jotkut saattaa miettiä mitä mieltä vanhempani on tästä asiasta. Äidilläni on jo kaksi söpöä lapsenlasta ja veljenikin luultavasti joskus saa perheen, eikä äiti oleta että minunkin täytyisi lisääntyä. Hänen mielestään minä saan tehdä elämälläni mitä itse koen parhaaksi ja sillä sipuli. Isän kanssa ei olla niin paljoa tekemisissäkään että tämä olisi mitenkään hänen asiansa.

En tiedä miten ystäväpiirissäni tähän asiaan reagoidaan, mutta jos joku kokee asiakseen väittää mulle vastaan niin väittäkööt - en mä tee tätä muiden vuoksi vaan itseni. En halua lapsia, ja vaikka haluaisinkin joskus tulevaisuudessa, on maailmalle paremmaksi jos adoptoin enkä hanki omia.

Jos joku kokee sen jotenkin aivan kamalaksi päätökseksi, niin siinähän kokee, mun omatuntoni on tästä asiasta puhdas.

10 kommenttia:

  1. Kiitos tästä tekstistä! Oon ite kanssa ollu aina sitä mieltä, että en halua lapsia. Onneksi kukaan ei oo sitä päätöstä kyseenalaistanut mun kohdallani. Tuo adoptioargumentti on yksi tärkeinpiä mulle sekä mielenterveys, en tiedä miten selviäisin jos saisin raskaudenaikaisen masennuksen vielä paniikkihäiriön lisäksi. Lisäksi synnytys ajatuksena kauhistuttaa ja pelottaa. Kaikkea hyvää jatkoon! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Hobitti :) mukavaa että ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa kommentti oli positiivisen sävyinen

      Poista
  2. Jee, allekirjoitan joka sanan! :) Itsekin vapaaehtoisesti lapseton, mielenterveyden vuoksi pääasiassa (masennus ja epävakaus minulla, omat ongelmansa "lapsen isällä", siis puolisollani), mutta tärkeä syy on myös se, että en yksinkertaisesti tahdo lapsia. En tajua, miksi joillekin ihmisille on niin vastenmielinen ajatus HYVÄKSYÄ tuo: eikö ole parempi, että maailmaan ei tehdä yhtäkään lasta ajatuksella "no en mä nyt oikeastaan halua mutku pitää"?

    Hyvä, että sterilisaatiosta puhutaan enemmän nykyään. Ikärajaa voisi laskea reippaastikin: ehkä 25 vuoteen, ehkä alemmaksikin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitäpä kanssa mietin usein. Miten se on muiden asia miten elämäni elän? Eri asia jos jäisin vanhaksi piiaksi ja siksi en saisi lapsia, tai ryhtyisin vaikka nunnaksi (jälkimmäiselle kyllä löytyisi varmaan kans omat tuomitsijansa) mutta se että elää parisuhteissa sunmuuta haluamatta lapsia on jotenkin käsittämätön ajatus joillekin, ja he kokevat asiakseen tuomita. Miksi? Minun kohtu, minun asiani.

      Poista
  3. PREACH! Just noin!

    Allekirjoitan joka lauseen. Tai en ehkä 16-vuotiasta vielä neuvoisi olemaan hankkimatta lasta ja KYLLÄ en neuvoisi myöskään hankkimaan lasta!

    Ja itse olen kyllä kysynyt moneltakin, että miksi he haluavat lapsia... =)

    Itse kanssa olen miettinyt, että jos joskus olisin niin harhaisessa pilvessä, että lapsenhankkimista harkitsisin, niin ehdottomasti adoptoisin. Minusta se on jo nimittäin vähän sairaalaresurssien tuhlaamista, että porukat ravaa hedelmöityshoidoissa, kun kuten sanoit; maailma on lapsia täynnä, joista kukaan ei pidä huolta...

    Ja suurin keskustelu on juuri noista yhteiskunnan normeista. Mikä hemmetin sääntö se on, että jokaisen tulee mennä naimisiin ja hankkia lapsia!? Itse rakastan omaa vapauttani ja itsenäisyyttäni ja en näe itseni vakiintuvan ihan hetkenä minä hyvänsä... Toki, pidän mahdollisuudet avoinna. Ja se, että ei halua lapsia, ei tarkoita sitä, etteikö niistä tykkäisi (vain tosin kaksi tuntia kerrallaan).

    Ja hyvä myös, että puhut tuosta synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, joka on myös jonkinlainen tabu ongelmana, sillä synnytyksen jälkeen äidinhän tulisi olla elämänsä iloisimmillaan, mutta todellisuudessa synnytyksen jälkeinen masennus on todella yleistä.

    Good for you! Omalla elämällää saa ja pitää tehdä juuri niin kuin itse haluaa!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Cilo :) Mukavaa että tälle löytyy positiivista palautetta

      Poista
  4. Aluks vähän epäilin kun luin tekstiä, ainakin siinä kohtaa että mieli saattaa myöhemmin muuttua lapsen saannin suhteen. Toisaalta, itse olen viimeaikoina ajatellut asiaa, kun kuulin että en välttämättä saa biologia lapsia, rupesin oikeastaan siinä vaiheessa vasta miettimään, että haluanko? En ole itsekkään ikinä oikeastaan lasten nimi miettinyt vaikka kotia joskus leikitty. Tajusin, että lasten saaminen on ollut itselleni enemmänkin yhteiskunnan normi, koska noh. "se nyt vain kuuluu naisten "velvollisuuteen" ja samalla manataan että äitiydellä pitäisi olla joku joku älykkyystesti soveltuuko äidiksi. Elämä on ristiriitaista. Omalta osalta en vielä sulje lasta pois, mutta pelkään kipua, minusta on outoa että joku elävä olento on mun sisällä, ja adoptiossa prosessi taas voi olla todella rankka ja kallis. Ja itse nyt olen materialistinen ihminen ja haluan matkustella (voi toki lastenkin kanssa, mutta ei samalla tavalla). Voipi olla, että itse en halua lasta ollenkaan, mutta onneksi itse voin vain sanoa että en voi saada (tosin siinä vaiheessa ruvetaan ehdottelemaan vaihtoehtoja miten sen lapsen voi saada). Mikäli en saa omia, niin ainakin siskonlapset sitten perivät mun osuuden, joten perintökään ei ole ongelma. Ainoa vaan, että kaverisuhteet voi muuttua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rehellisesti sanottuna en usko että mieleni tässä asiassa muuttuu, mutta KAIKKI on mahdollista. Kenenkään mieli ei voi olla täysin absoluuttinen jossain asiassa koko ikää. Mutta näillä näkymin en usko että tahdon koskaan lapsia, enkä varsinkaan biologisesti omia. Prosessi lapsen hankkimiseen voi käydä kalliiksi adoption kautta, mutta jos siihen ei sitten säästä rahaa että sen lapsen saa niin haluaako sitä loppujen lopuksi edes tarpeeksi?

      Poista
  5. Tosi kurjaa että sinulle on sanottu noin. Ja hienoa että silti olet noin sinut itsesi ja päätöksesi kanssa, olet selvästi miettinyt ja pohtinut asiaa paljon. Minulta on kyllä kysytty useamman kerran miksi olen halunnut lapsia. Olen myös käynyt aiheesta useammankin mielenkiintoisen keskustelun kaveriporukassa, johon kuuluu sekä äitejä että lapsettomia naisia. Tottahan se on että mieli voi muuttua myöhemmin, mutta niin se voi muuttua monessa muussakin asiassa iän karttuessa. Ei niin kuitenkaan voi elää, että miettisi aina että mitä jos. Toivottavasti lääkärisi suhtautuu asiallisesti, päinvastaisiakin kokemuksia valitettavasti tiedän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aion kyllä mäjäyttää nämä faktat sille lääkärille pöytään, mikäli tämä alkaa eskottelemaan vastaan :) Itse en ole koskaan kuullut keltään kysyttävän että miksi nämä haluavat lapsia - se on jotenkin aina vaan oletus että näin on.

      Poista