6/20/2014

Pipipään päiväkirja #12 - Perhedraamaa


Toissapäivänä minulla oli ensimmäistä kertaa oikea kunnon riita siskoni kanssa. Kaikki lähti naurettavasti tekemästäni facebook-päivityksestä, koskien hänen toista tyttöään joka oli meillä yökylässä. Pohjustetaan tarinaa sillä että oli aamu ja mä olin vasta herännyt ja työntänyt nokkani ulos makuuhuoneesta.

Aava: Miksi sä kuorit tota munaa?
Mä: Siksi koska mä laitan sen leivän päälle
Aava: Miksi?
Mä: Siksi ku se on hyvää.
Aava: Miksi sä leikkasit sen munan palasiksi?
Mä: Koska ei se kokonainen muna pysy sämpylän päällä, se kieris pois.
Aava: Mitä sä teet?
Mä: Jääteetä
Aava: Miksi se on ruskeaa?
Mä: Koska jäätee on ruskeaa.
Aava: Miksi sä laitat sen kylmään?
Mä: Koska se on jääteetä, se juodaan kylmänä.
Aava: Miksi sä menet syömään muualle?
Mä: Koska sä puhut liikaa.

Tästä se sitten lähti. Viimeinen kommenttini Aavalle oli kuulemma ilkeästi sanottu - tylysti kyllä ehkä, mutta ilkeästi? En nyt sanoisi. Eikä Aava edes reagoinut sanomaani mitenkään.
Noh, anyways, äiti sanoi siihen että mä en ole mitenkään aamuvirkku ihminen, ja itse lisäsin että kenen idea ylipäätään oli tuoda 3-vuotias tättähäärä meille yökylään kun toisella on TYÖAAMU? Äitinihän tunnetusti ajattelee asiat aina pidemmän päälle jos lapsenlapsi kysyy voiko hän tulla yökylään.


Siihen keskusteluun tuli sitten pari kaveriani puolustamaan asiaa ja toteamaan ettei se nyt voi olla maailmanloppu jos lapselle sanoo että tämä puhuu liikaa. Siskoni lähti sitten suurentamaan asiaa kuin mäkeä vierivää lumipalloa että olen aina ilkeä hänen tytölleen ja aina komentamassa tätä olemaan hiljaa. Siinä vaiheessa alkoi minulla keittää yli ja sanoin että tämä ilkeä täti lähtee kyllä heinäkuussa pois, että ei tule enää ongelmaa siitä että traumatisoin hänen pentujansa ilkeällä käytökselläni. Kaverini puolustelivat siinä edelleen tilannetta, mutta siskoni heitti bensaa tuleen kysymällä miksi olen niin kamala ja miksi en relaa välillä.
Ai että miksi olen niin kamala? Mennäänpä ajassa taaksepäin vaikkapa siihen aikaan kun viimeksi siskoni kysyi multa miks oon niin vihainen ja kärttyinen koko ajan... 


Silloin olin ehkä juuri ja juuri 13-vuotias, ja isän alkoholiongelmat olivat pahimmillaan. Äiti oli liian heikko lähtemään ja olin kirjaimellisesti jumissa, tilanteessa josta ei ollut ulospääsyä. En mä silloin tiennyt että voisin hakea apua vaikka koulun terkalta joka ottaisi yhteyttä sossuihin tai muuta vastaavaa ja jotka veisi mut pois, joten koin olevani neljän seinän sisällä, ilman muuta pakopääsyä kuin päättää päiväni. En silloin uskonut eläväni edes 18-vuotiaaksi koska epäilin että olen tappanut itseni ennen sitä. Siksi en nähnyt tarpeellisena käyttäytyä. Tarpeellisena olla mukava perhettäni kohtaan. Mitä ärsyttävämpi olisin, sitä vähemmän he minua jäisivät kaipaamaan, vai mitä? Tein heille vain palveluksen olemalla heille ilkeä ja ärtyisä.


Sitten kun äiti jätti isän niin asiat tuntuivat ensin paranevan, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Olin peruuttamattomasti syvästi masentunut. 18 vuoden ikäpaalu tuli mutta seuraavaksi en uskonut eläväni 25-vuotiaaksi ellei pääni sisällä tapahtuisi muutosta. Olin edelleen äksyilevä perhettäni kohtaan. Kohtahan mä olisin poissa, miksi siis olla mukava ja aiheuttaa heille suurempi yllätys poistuessani ja heidän ajatellessa että mullahan oli kaikki muka niin hyvin.


Lopulta kaikki se inho itseäni kohtaan alkoi purkautua inhona ympäröivää maailmaa kohtaan: miksi mun pitäisi luovuttaa elämästä kun kaikki muuthan tässä sortavat minua, enkä minä heitä? Mitä pahaa mä muka olin tehnyt? Totesin maailmalle, että haista paska ja hain apua, koska halusin elää. 


Lääkkeiden myötä aloin tosissani elämään, ehkä ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen. Siskokin huomasi silloin eron käytöksessäni. Huomasi etten ole niin ärtyisä ja epäkiinnostunut kaikesta. Aloin suunnitella tulevaisuutta ja päätin häipyä tästä surkeasta kotikunnan rauniostani, häipyä koko Suomesta. Tällä maalla ei ole mulle mitään tarjottavaa. Mikä tietysti tarkoitti sitä että jättäisin suurimman osan perheestäni tänne, mukaanlukien siskontytöt. En ole koskaan ollut erityisen lapsi-ihminen, enkä ole osannut olla sen ikäisten kanssa, eikä omaa vertakaan olevat lapset ole poikkeus. Tietyssä iässä lapset ovat söpöjä ja hassuja, mutta suunnilleen siinä vaiheessa kun ne alkavat puhua, minä en enää osaa olla. Ehkä se on myös sitä, että kun lapsi ei osaa vielä puhua, hän käyttää enemmän muita aistejaan. Maisa aistii minusta milloin on hyvä aika tulla roikkumaan jalkoihin ja milloin on parempi vain pysyä etäällä ja hymyillä ja irvistellä. Maisa aistii milloin sen mun henk. koht. kuplan voi tulla rikkomaan änkeämällä iholle ja milloin ei. Aavan kokoinen ei sitä enää aisti.


Syy miksi en osaa käyttäytyä iloisesti ja leikkiä lasten kanssa, voi osittain olla siinä että harvoin kukaan perheenjäseneni leikki minunkaan kanssa. Miksi olisi pitänytkään? Hehän olivat jo isoja ja minä olin pieni. Leikkiminen oli pienille. Huutaminen isoille. 
Voi toki olla että minun kanssa leikittiinkin, mutta en minä sitä enää muista. Sellaiset hyvät muistot ei tule jäädäkseen siinä iässä. Vain ikävämmät jää. Niiden ikävien muistojen takia en ikävöi lainkaan oman isäni seuraakaan. Ei sitä osaa ikävöidä sellaista josta ei ole olemassa kovin hyviä muistoja. Siksi en edes yritä esittää, että mulla olisi vieläkään kaikki hyvin. Siksi en esitä mitään mukavaa super-tätiä joka tuo kerran viikossa karkkia tai leikkii lasten kanssa barbeilla, koska minä en ole sellainen. Ja jos jaksaisinkin nyt esittää sellaista, niin jossakin vaiheessa ne kulissit romahtaisivat kuitenkin ja olisin vain suurempi pettymys kun olisinkin vain esittänyt, valehdellut. Siksi en näe syytä edes yrittää. Jos olen kylmä ja etäinen, niin ei minua jää kukaan kaipaamaankaan - ei siksi että olisin enää aikeissa kuolla, vaan siksi koska muutan pois. Muutan pois elämään ensimmäistä kertaa sellaista elämää jonka minä haluan. Siksi en kaipaa muistutusta siitä miten itsekäs olen, tehdessäni sitä mitä itse haluan. En kaipaa muistutusta että itsekkyyteni jotenkin loukkaa perheenjäseniäni ja jättää heidät kaipaamaan minua. En kaipaa muistutusta itsekkyydestäni sillä että sisko ilmoittaa kuinka hänen tytöillään on minua ikävä. Parempi vain ettei heillä ole. 


Maisa on vielä niin pieni että hän kyllä varmaan unohtaa minut jo parissa kuukaudessa, mutta Aava ei unohda. Aava on jo liian iso unohtamaan olemassaoloani, tai unohtamaan että olinko kiva vai en. Muutamassa vuodessa onnistun olemaan varmaankin sellainen mitä setäni minulle oli - etäinen hahmo jossakin kaukana horisontissa. Sellainen jonka perään ei erityisemmin kysele tai jonka seuraa kaipaisi, koska tämä ei ollut kovinkaan läheinen ihminen. Kun jahtaa sellaista haavetta kuin minä, on parempi olla jälkeensä jättäneille ihmisille ennemmin ilmaa, kuin kaivattu. Lähes ainoa asia joka päti myös itsemurha-ajatusten kanssa. Toinen yhteinen asia on kai se että molemmat ovat omalla tavallaan itsekkäitä ajatuksia. Toisessa vaan päättää olla itsekäs koska on vahva, toisessa itsekäs koska on heikko.


Näin loppukevennyksenä...  Voihan se riidan paisuminen johtua siitäkin että elelen ensimmäistä viikkoa ilman lääkkeitä ja saan jonkinlaisia oireita asiasta. Ainakin olen koko ajan väsynyt.

6/03/2014

Kolmannet kuvat Skotlannin reissulta + vali vali

Siis ei kettujen kevät että elämä tehdään köyhille vaikeaksi. Oon ollut harjoittelussa siellä sisustusliikkeessä työmarkkinatuella eli 550€/kk ja siis se rahahan ei aivan riitä, mihinkään. Jos maksan äitille 325€ kuussa vuokraa niin jää mulle siis käteen 225 josta menee n. 50€ kuussa vielä bensaan että pääsen ks työharjoitteluun joka aamu. Eli mulle jää 175€ ruokaan ja muuhun elämiseen. Woohoo, bileet pystyyn.
Nyt sitten kaiken kukkuraksi sekin tuki katkaistiin koska olin tässä välissä Skotlannissa hakemassa kouluun - koko työmarkkinatukihomman pointti oli että mä tosiaan pääsen sinne koe-esiintymiseeni sitten kun se aika tulee, koska jos oisin menny hakeen "oikeisiin töihin" niin ei kukaan pomo kattele hyvällä jos heti haastattelussa ilmotan että mun täytyy lähtee Skotlantiin kesken töiden ja "niin btw en haluu töitä ku heinäkuun lopulle koska sitten mä muutan ulkomaille". Niin joo, nyt ne sitten katkaisi sen työmarkkinatuen. Eli jouduin ajamaan autolla extrakilometrejä päästäkseni skannaileen papereitani työkkärin toimistolle ja sitten tiputteleen ks lappuja sossun laatikkoon. Ja en silti kaikel varmuudel saa ees mitään koska en löytänyt uutta verokorttiani ja ne takuulla vaatii vielä senkin... ARGH. Anyway, tililläni on 40€ ja mulla on satasen edestä laskuja... Huoh.

Okei, nyt on purettu sekin kiukku. Tässä kuvia Skotlannin Invernessistä: