9/30/2013

Halloween lähestyy...


Where's the party? Olen niiiin valmis jo tähän kurpitsojen ja kauhuntäyteiseen juhlaan, mutta miksikäs sitä pukeutuisi? Ja missä bileet? O'Connelssissa tunnetusti on aina Halloween-juhlat, jos en muuta paikkaa keksi, mutta puku aiheuttaa harmaita hiuksia... Yksi mikä huvittaisi, olisi Black Swan punaisine piilareineen mutta tuntien laiskuuteni, en saa ikinä sitä asua kasaan ajoissa... Nightmare before Christmasista tuttu Sallykin olisi kiva, tai jopa Jack, mutta mistäpä asut niihinkään löytäisi, hmm hmm... Tästäpä tuli nyt mietiskelypostaus, mutta kun mä niiiiiin rakastan Halloweenia! Tässä muutamat asuideat...











Vanhuutta ilmassa

Toissapäivänä kävin auttamassa isäni äitiä muutossa palvelukotiin. Hervannan kerrostalon rappuset sekä itse kaupoissa käynti alkoivat käydä liian raskaiksi yli 80-vuotiaalle muorille. Hän on asunut koko ikäni samassa asunnossa ja tuntui oudolta kun lopulta näki kyseisen asunnon typötyhjänä. Vielä oudommalta tulee tuntumaan kun näkee isoäidin asumassa uudessa kämpässä, koska vaikka kyseisessä asunnossa on ne samat huonekalut ja esineet, se ei silti ole se sama koti. Sieltä ei tule näkemään parvekkeelta sille hienolle puiden kehystämälle kadulle, tai keittiön ikkunasta siihen koivuun jossa talitintit viihtyvät visertelemässä. Karu totuus iski minuun; ihmiset vanhenee. Vielä enemmän sille tuli todisteita kun pikkuserkkuni saapuivat auttamaan mummoa muutossa, ja huomasin että toinen heistä on kasvanut mua pidemmäksi! Heidän setänsäkin tuli auttamaan muutossa, nivelvaivoistaan huolimatta, ja minun setäni tuli hakemaan itselleen muutamia mummon huonekaluja, ja huomasin että ennen niin pikimusta tukka oli alkanut saada harmaan sävyjä setäni päässä. Järkyttävää. Ihmiset jotka eivät lapsuusvuosinani näyttäneet muuttuvan mihinkään, ovat nyt harmaantuvia, näkövikaisia ja luiden kolotuksista kärsiviä... Vajaa kahdessakymmenessä vuodessa kaikki muuttuu ihan päälaelleen ja jessus kun olen kiitollinen siitä, että kahdenkymmenen vuoden päästä olen vasta vähän yli 40-vuotias - se järkyttävä muutos ei (toivottavasti) rupea vielä silloin tapahtumaan, eli siskontyttöni eivät kärsi tässä iässä samaa kuin minä nyt. Ei vielä näin nuorena halua ruveta huomaamaan että ympärillä olevat ihmiset alkavat olla vanhoja, koska sitten sitä rupeaa stressaamaan että ovatko nämä ihmiset läsnä elämässäni edes hääpäivänäni. Hui...

Osaksihan tästä voi hieman syyttää omaa myöhäistä syntymäänsä, sillä olin melkoinen iltatähti perheessäni, joten ehkä siksi juuri minä kärsin tällaisia muutoksia (tai siis seuraan toisten muutoksia) jo näin nuorena. Oli miten oli, järkyttävää se on silti!

Ja asiasta hieman toiseen, mutta juuri kyseiseen päivään liittyen: isäni äiti ei ole oikein koskaan ollut innoissaan ajatuksesta, että haen näyttelijäkouluun. Hänen mielestään elämässä tulee vain tehdä rankasti töitä, hankkia lapsia ja sitten omistaa elämänsä niiden lapsien hoitoon. Kun jätin kauppaopiston, se oli kova pettymys hänelle koska olin taas kolme vuotta kauempana valmistumisesta ja työelämän aloittamisesta. Nyt kun olen valmistunut ja töissä R-kioskilla (jee), hän on ollut ihan tyytyväinen, mutta nyt kun aion taas kouluun, hän on valittanut asiasta äidilleni useampaan otteeseen, ja vihjaillut minulle ettei näyttelijäntyöllä itseään elätetä. Noh, nyt sitten kun setäni ja hänen naisystävänsä tulivat käymään ja setäni sanoi että kun hän työskentelee paljon, hänen naisystävänsä ottaa rennommin, ja kun nainen taas työskentelee enemmän, hän itse ottaa rennommin, niin mummoni sanoi tähän: "Totta kai, täytyyhän sitä ihan vain elää ja tehdä itselle mieluisia asioitakin."
...
MITÄ? MITÄ? MITÄ?

9/27/2013

Pipipään päiväkirja #7 - Huoh

Ehkä on vain mun tyypillistä tuuriani, että juuri mun depressiohoitajani jää sairaslomalle ja siitä suoraan äitiyslomalle ja mulle määrätään uusi hoitaja... Nykyiseni soitti tänä aamuna ja pahoitteli kun ei ollut vastannut sähköpostiini jossa kyselin koska meillä pitäisi olla uusi "istunto" ja ilmoitti että uusi hoitaja soittelee varmaankin ensi viikolla. Jipii... Tuntuu jotenkin kamalan vaivalloiselta yrittää nyt antaa taas hyvä tiivistelmä elämästäni ja itsestäni uudelle henkilölle, juuri kun alkoi luottaa tarpeeksi siihen entiseen. Äh. Ja jotenkin sitä haluaisi kuulla sellaiselta joka on ollut läsnä masennukseni myöntämisestä asti, että olen kehittynyt hurjasti ja silleen. Nyt tuolla uudella ei ole aavistustakaan mistä pohjamudasta olen lähtenyt liikkeelle ja ärgh! Rasittavaa... Mutta toivottavasti tämä uusi on yhtä kiva kuin edeltäjänsä kuitenkin, katsotaan miten käy...

Ja jos tämä uusi on totaalisen hyödytön, niin onhan mulla uusi terapiamuoto taas näkyvissä, nimittäin ilmoittauduin uuteen talvinäytelmään! Tiedän, mun ei pitänyt Yksi lensi yli käenpesän jälkeen enää liittyä mihinkään näytelmään, mutta en voinut vastustaa kiusausta, ja sitä paitsi on varmaankin hyvä pitää yllä energiaa näyttelemiseen ennen kuin menen koe-esiintymään Royal conservatoire of Scotlandiin, joten onhan tämä ihan win-win-tilanne!

Nyt pitäisi valmistautua toiseen terapiamuotooni, eli kirjoittamiseen, sillä tänään on kirjoittajapiiri ja mulla ei ole vielä tekstiä ollenkaan jota tuoda sinne luettavaksi... Apua?

9/25/2013

Pipipään päiväkirja #6 - 3. askel

Stop lying to yourself. – You can lie to anyone else in the world, but you can’t lie to yourself. Our lives improve only when we take chances, and the first and most difficult chance we can take is to be honest with ourselves.
Tämä on ehkä haaste, koska en ole varma milloin valehtelen itselleni ja milloin en - onko itselleni valehtelua se, jos sanon itselleni että "sä muutat vielä UK:hon ja pääset Royal conservatoire of Scotlandiin"? Vai onko valehtelua kun joskus kuilun pohjalla sanon itselleni, että "et sä mihinkään Suomesta pääse, etenkään näyttelijäkouluun"? Mielestäni mahikseni ovat melko korkealla nyt, ja ainoa ihminen itseni tiellä on minä itse, joten valehtelenko itselleni silloin kun sanon että musta ei ole mihinkään? Luultavasti, ehkä, en ole varma koska tämä masennus välillä sumentaa järkevät ajatukseni. Mä tiedän että mun pitäisi uskoa että musta on mihin vain, mutta kaikkina päivinä se ei vaan käy päinsä. Niinä päivinä joku valehtelee pääni sisällä mulle, että mä en saa koskaan mitään aikaan. Viimeaikoina oon nyt tosin onnistunut lyömään kyseistä ääntä pesäpallomailalla ja oon tehnyt jo paljon muuttoni eteen - hävittänyt kaikkea turhaa omaisuutta, suunnitellut, juoninut ja valmistautunut, tehnyt B-suunnitelman sille varalle etten pääse kouluun vielä ensi vuonna, selvittänyt minne asuntolaan muutan ja millä vuokralla. Ei mun päänsisäisillä äänillä ole mitään oikeutta mollata mua, joten pitäkööt päänsä kiinni! Kyllä tää itselleni valehtelu tästä jonain päivänä loppuu.

9/08/2013

RCS is in us


Luulin pystyväni päivittämään joka päivä meidän kurssin etenemistä, mutta hohhoijaa, meikä oli kotona vasta joskus kymmenen aikaan jos silloinkaan, ja sittenkin jo niin väsynyt että ei mun aivot suostunut keskittyyn kirjottamiseen... Osallistuin siis the Royal Conservatoire of Scotlandin järjestämälle kurssille joka valmistelee osallistujiaan koe-esiintymisiin. Porukkamme koostui 12 henkilöstä + yhdestä kuulovikaisesta koulun oppilaasta joka toimi tavallaan vain sivustakatsojana. Meillä oli yksi koulun opettaja, sekä koulusta jo valmistunut oppilas meidän kouluttajina (ylärivin mustapaitainen poika mun vieressä). Porukka koostui lähinnä UK:n ihmisistä, mutta joukosta löytyi itseni lisäksi ulkomaalaisiakin, kaksi USAsta, yksi Islannista sekä yksi Hollannista, joka tosin jätti kurssin kesken (en tajua miksi). Kurssi kesti maanantaista perjantaihin, joka päivä kymmenestä aamulla kuuteen illalla vain muutaman tauon kera ja maksoi reilut 550 euroa. 

Ensimmäisenä päivänä harjoiteltiin oikeaa hengitystekniikkaa ja itsensä lämmittelyä ennen esitystä, luettiin ääneen Shakespearea ja opittiin ymmärtämään sen rytmiä ja rakennetta. Loppupäivästä oltiin kirjastossa ja luettiin näytelmiä ja yritettiin löytää oikeaa nykyaikaista monologia, jota käyttää koe-esiintymisessä. 
Porukan yhteishenki oli huipussaan jo ennen lounasaikaa ja kaikki tultiin toimeen älyttömän hyvin. Jokainen porukasta oli todella sitoutunut siihen mitä tehtiin, eikä kukaan tuntenut oloaan kiusalliseksi kun lämmittelyissä piti olla kosketuksissa muihin. Uskomaton tunne kun löytää samanhenkistä porukkaa! 

Toisena päivänä jatkettiin hengittämismetodeja, sekä aloitettiin äänialojen kokeilua - sopiiko hahmollesi matala miesääni vai kenties korkea naisääni etc etc. Myöhemmin päivällä harjoiteltiin lisää lämmittelymetodeja ja autettiin toisiamme rentoutumaan ja pitämään tukeva ote lattiasta kun seisotaan ja esiinnytään. Sitten illemmalla, me mentiin yksi kerrallaan opettajan luokse lukemaan monologimme ja kysymään ovatko ne sopivia meille. Sillä välin kun yksi oli aina opettajan luona, me muut harjoiteltiin äänen käyttöä Danielin, viime keväänä valmistuneen oppilaan opeissa. En ole koskaan saanut itsestäni niin vahvaa ja kovaa ääntä ulos, kuin sillon kun Daniel oli yllyttämässä! Siinä olisi muutamakin tuttuni ollut silmät pyöreinä että musta lähtee niin kova ääni. Porukka alkoi heittää jo melkoista läppää vapaa-ajalla, rikkomatta kuitenkaan asiallista keskittymistä tuntien aikana. Kun Shakespeare-monologit alkoivat vihdoin olla kasassa, me kaikki ihmeteltiin toistemme lahjakkuutta ja taitoa. Ryhmässä ei ollut yhtä ainoaa ihmistä joka ei olisi ollut omalla tavallaan mahtava näyttelijä!

Kolmantena päivänä piti Shakespeare-monologi olla jo hallussa ja valmiina esitettäväksi muille ryhmäläisille. Monilla oli aivan mahtavia pätkiä ja upeita esityksiä jo tässä vaiheessa. Jotkut osasivat yllättää monologivalinnallaan, kuten esimerkiksi Lily, joka mielestäni olisi sopiva Julia, esittikin agressiivisen naisen roolia. Daniel palasi opettamaan meitä äänen käytössä sekä improvisoinnissa. Leikittiin hauskoja leikkejä joissa riitti nauramista, ja analysoitiin nykyaikaisen monologin hahmomme pyrkimyksiä näytelmässä. 

Neljäntenä päivänä jatkettiin improvisointien kanssa ja käytiin myös läpi sitä, mitä meiltä kenties koe-esiintymisessä kysytään. Oli ihan hyvä tietää etukäteen että sieltä saattaa tulla niitä kysymyshirviöitä mitä työpaikkaa hakiessakin kuulee, että "miksi juuri sinut tulisi valita?" jne...
Daniel kertoi kokemuksiaan omasta koe-esiintymisestään ja antamistaan vastauksista haastatteluosiossa. 

Viidentenä päivänä me vain aamun tullen lämmiteltiin, ja näyttelijä Daniela Nardini tuli meidän arvioijaksi ja haastattelijaksi. Saatiin hyvää ja rakentavaa palautetta joka ikinen, ja muistan itse saaneeni ainakin sellaista, että olen "Obviously talented" ja monologivalintani ja esitykseni oli "fantastic". Aksentistani sain tietysti kysymyksen että mistä olen ja että uskonko että aksenttini haittaa työhakua sitten aikanaan kun olen valmistunut. Mutta kouluhaun suhteen Danielalla ei ollut epäilystäkään, etteikö mulla olisi hyvät "tsäänssit" päästä sisälle. Ihanaa kuulla sellaista palautetta jonkun ammattilaisen suusta!!! 

Kaiken kaikkiaan siis kurssi oli paljon enemmän kuin mitä edes osasin unelmoida ja olen todella tyytyväinen että menin sinne. Oloni on paljon varmempi tästä valitsemastani polusta kaiken jälkeen, ja tunnen oloni itsevarmemmaksi kouluhaun suhteen. Aion hakea RCS:lle heti kun mahdollista ja osallistua koe-esiintymiseen tammi-helmikuussa ja toivon koko sydämestäni, että näen siellä edes jonkun meidän ihanasta ryhmästä! 

Onwards and upwards siis, yksi askel näyttelijän uraa kohti on jälleen tehty!