4/30/2011

How much time do we have?



Katsoin eilen digiboxiltani hyvin monta leffaa läpi (ja poistin mainoskatkoja, että saisin lisää nauhoitustilaa...) mutta yksi oli kyllä ylitse muiden. The Jacket - Sidottu. Päähenkilönä oli se komea miesnäyttelijä, jonka nimeä en kuollaksenikaan muista (tuttu mm. Pianisti- ja Predators-elokuvasta) ja naispääosassa oli Keira Knightley. En rupea sen tarkemmin selittämään juonta, muuta kuin että päähenkilömies matkusti välillä hetkiksi vuodesta 1992 vuoteen 2007 ja sai tietää että hän on kuollut vuonna 1992 ja hän pyrkii selvittämään miksi hän kuolee ja kenen toimesta, ja matkansa varrella hän tapaa Jackien (Keira) ja rakastuu tähän, ja jokainen heidän yhteinen hetki voi olla viimeinen, koska mies ei tiedä pystyykö hän matkustamaan ajassa eteenpäin enää jatkossa. En tosin elokuvaa katsoessa ajatellut asiaa tällä kantilla, mutta elokuvan viimeiset sekunnit saivat mut hiukan havahtumaan, nimittäin juuri ennen lopputekstejä tulee hiljaisuus, ja Keiran ääni kysyy kysymyksen joka kysyttiin jossain vaiheessa elokuvaakin: "How much time do we have?"

Niinpä. Paljonko meillä on aikaa? Onko mulla enää aikaa saada kirjani valmiiksi, jos aloitan vasta joskus myöhemmin, enkä nyt? Vai onko mulla aikaa edes jos aloitan nyt heti? Elänkö mä niin pitkään että ehdin valmistua tilasomistuskoulusta, käydä vuoden englanninkielistä drama schoolia ja aloittamaan teatterinäyttelijän uraani Englannissa? Ehdinkö mä aloittaa mitään uraani? Pitäskö mun tehdä jotain sen eteen että nää suunnitelmat etenis nopeammin? Pitäskö mun alottaa kirjani kirjoittaminen nyt, ja jos aloitan, niin tuleeko siitä sitten niin hyvä kun haluaisin? Ärsyttävää. Vaikka haluaisi nopeuttaa joitakin asioita niin onko se kannattavaa, jos ei ole valmis niihin vielä?

~*~

Yesterday I was going through my digital box and many movies in it (and removing some commercial breaks so I got more room to hard drive...) but one movie was really above all. The Jacket. Main role actor was that good looking man whose name I never remember (he's in Pianist and Predators) and main role actress was Keira Knightley. Not going to explain the whole plot but it was about a man who could travel from 1992 to 2007 for little moments at a time. In 2007 he finds out he has died in 1992 and so he tries to find out how and why he died, and on this journey he meets Jackie (Keira) and falls in love with her. Every moment together could be their last because he doesn't know if he'll die the next time he goes back to 1992. 
The last seconds of this movie really woke me up. There was a moments silence and then Keira's voice asking: "how much time do we have?"

Yeah. How much time do we have? Will I ever get to finish my book, if I start later rather than now? Will I ever finish it even if I started it right now? Will I live long enough that I'l get to graduate as interior designer and make it to the drama school? Or will I live long enough so I get to start my career as an actress? Should I do something to make this all go forward faster? Should I start my book right now, and if I do, will it become as good as I'd want it to be? Frustrating. Even if I wanted to make things go faster, is it really worth it if I'm not ready for that stuff yet?

4/29/2011

Nightmares...

Huh kun näin omituista unta viimeyönä... Kaikkein hirveintä oli se, että se tuntui niin todelta ja tunsin muuten olevani hereillä, mutta kun yritin nipistää tai lyödä itseäni unessa, en tuntenut kipua, mutta sekin olisi selittynyt eräällä asialla jonka selitän nyt kun kerron tarkemmin tästä unesta: heräsin ihan täällä omassa asunnossani, mutta sisustus oli aivan eri, ja kun katsoin vessassa peiliin, olin ihan eri näköinen. Mulla oli mustat takkuiset hiukset ja naama täynnä lävistyksiä. Kielessä oli yksi, huulessa kaksi, poskessa yksi, kulmassa yksi ja en muista oliko vielä enemmän...

Aloin sitten ihmetellä että mitä hittoa mulle on tapahtunut (ihan kun kämpän muutos ei ois antanu jo vihjettä et jokin on vialla...) ja sitten joku nainen tuli puhuun mulle jotain ja sain jotenkin sellaisen käsityksen että tämä henkilö on äitini, ja hänellä oli joku mies mukanaan. Poistuin sitten jostain syystä ulos ja huomasin että mun auto oli ajettu ojaan ja se oli täynnä mun tavaroitani ja joku juoksi sieltä mun autolta pari mun tavaraa mukanaan. Sit joku tuli selittään mulle että äiti oli koittanu kännissä viedä mun tavaroita myytäväks ku mä kuulemma kuolen kohta niin enhän mä mitään tavaroillani tee mut se oli sit ajanutkin ojaan. Kysyin sit et miten niin mä kuolen ja tää henkilö sano että ku mä olen ollut koekaniinina joillekin hormonilääkkeille jotka ei oo toiminu vaan tehny mut sairaaks.

Siinä vaiheessa aloin taas muistaan todellisuudesta asioita ja olin ihan paniikissa et miks mä olen tän näköinen ja miks elän tällästä elämää kun mähän olen oikeasti ihan eri näköinen ja mun pitäisi käydä tilasomistuskoulua ja elää ihan kivaa elämää. Tää tyyppi sit sano et koko tää mun elämä on pelkkää lääkkeiden tuomaa harhaa et oikeesti mä oon vaa narkkarikakara jonka äiti jo odottaa innolla että mä kuolen pois. Sit mä kai hetken päästä heräsinkin... Huhhuh... Syytän tästä erään seuraamani blogin kappaletta jossa puhuttiin siitä että millaista olisi elää jonkun toisen elämää ja olisiko sekään loppujen lopuksi omaa elämää parempaa. Se jäi näköjään jonnekin alitajuntaan. Painajaisen vika taisi olla tosin eilisessä kokemassani stressissä...

~*~

I had such a weird dream last night... The most horrible part was that it felt so real and I felt as if I was wide awake. I tried to pinch myself but didn't feel anything (though reason to that can be explained by the details of the dream).

I woke up here, in my flat, but it was decorated differently, and when I looked myself in the mirror, I was completely different looking. I had black, messy hair and face full of piercings.

I then started to wonder what's happened to me and then this drunk woman came to the flat (dragging some man with her) and I somehow got this idea she was my mother. I went outside for some reason and noticed our car had been driven out of the road, and it was full of my stuff. Someone stole something from the car and started running. Then someone came to explain me that mom had tried to take my things to sale because I'm dying soon and she won't need anything of mine. I asked how come I'm dying and she said that I was some sort of guinea pig for some hormone medicine that made me deadly ill.

That's when I started to remember my real life and went to panic; why do I look like this, why am I living life like this when I should be studying interior designing and be quite contempt with my life. This stranger told me that my whole "real life" is just in my head, illusion made by those meds that made me sick, and that I'm really just a junkie whose mother wishes I'd just die away soon.
Then I woke up.
Geez.. I blame this one song I heard where lyrics had some sort of message that "if you could swap lives with someone else, who seems to have a perfect life in your eyes, would you be happy even then".. I guess it got stuck somewhere in my subconscious... I think the stress that I endured yesterday had something to do with this nightmare.

4/26/2011

I'm a man, not a saint



Tänään mieleeni tuli yhtäkkiä valmista mikroruokaa lämmittäessäni, kuinka helposti minulla on ruokaa saatavilla (vaikka rahatilanne ei aina sitä ruokaa antaisikaan ostaa) verrattuna joihinkin Afrikan ihmisiin tai muihin. Ja siitä ajatukset taas ajautuivat siihen kuinka huonosti Afrikassa joillakin ihmisillä on asiat, ja että ketkä heitä auttavat. Minusta niitä ihmisiä, jotka matkustavat Afrikkaan antamaan ruokaa ja lääkkeitä ja hoitamaan sairaita, voisi melkein kutsua pyhimyksiksi. Ihan kaikkia. Koska kuinka moni loppujen lopuksi vaivautuu lähtemään tutusta ja turvallisesta kotimaastaan auttamaan ihmisiä joita ei tunne? Ei minullakaan ole rohkeutta tehdä niin. Pelkään oman henkeni puolesta tarpeeksi, etten ole halukas opiskelemaan lääkiksessä ja lähtemään valmistuttuani levottomien tapahtumien Afrikkaan rokottamaan lapsia.

Totta kai on muitakin keinoja auttaa, Plan-kummius, rahan luovuttaminen hyväntekeväisyyteen, vaatteiden lähettäminen ym. mutta minusta suurisydämisin teko on juuri se että lähtee itse auttamaan, ja kaikista ei vain ole siihen, joten siksi lähetän tänään 'aaltoja' Afrikkaan päin niille rohkeille. Respect!

Itse ajattelin kerran itsekseni, että jos minusta tulee joskus rikas näyttelijä tai kirjailija, jota lehdistö seuraa tarkkaan, että mitä hän puki tähän ja tuohon gaalaan ylleen ja sitten joko pilkataan ja haukutaan tai kehutaan ja hehkutetaan, niin tekisin sillä tavalla, että en ostaisi näihin gaalailtoihin mitään 10 000 euron design-mekkoa, vaan menisin kyllä katsomaan sellaista johonkin kauppaan, kirjaisin sen itselleni mieluisen mekon hinnan ylös, ja pukisin gaalailtaan mitä vaatekaapistani löytyy tai ostaisin hyvin halvalla jotain uutta, ja antaisin sitten sen rahan joka siihen mekkoon olisi mennyt, hyväntekeväisyyteen. Ihan vain osoittaakseni että en jaksa olla niin pinnallinen että laihduttaisin itseäni johonkin kalliiseen Guccin mekkoon, vaan annan mielummin sen rahan johonkin josta on oikeasti hyötyä - mitä joku afrikan lapsi hyötyy siitä että kävelen punaiselle matolle mekon kanssa jota pidän vain kerran koska muuten lehdistö syyttää tylsimykseksi jos pukeudun samaan mekkoon kahdesti? Ja voiko lehdistökään vihata tyylitajutonta hyväntekijää? Eipä voi. Hihih!

~*~

Today, when heating something quick in a microwave, I was thinking how easy it is for me to get food (even if my account is quite empty sometimes) compared to some African people etc.
And that's how I ended up thinking how badly things are in Africa, atleast on some people, and who helps them. I think those people who'll travel to Africa to give food and medicine and to tend sick people could be called saints. Each and every one of them. Because how many people of this modern world really bother to leave their safe country behind to help people they don't know? Even I don't have the courage to do so. I'm too scared for my own life so I'm not willing to study in a medical school to become a doctor who can go tend children in restless Africa.

Of course there is other ways to help, like Plan, charity money, sending clothes etc but I think the most big-hearted thing you can do, is to go there and help. Not everyone can do that. That's why I give thumbs up tonight for every brave soul in Africa. Respect!

I once wondered that if I'll ever become a rich actress or writer who is being followed by media a lot, about what she was wearing to which show and then they'll either mock or compliment me... I'd never buy some designers dress that costs like 10 000 euros. I'd maybe go look for one, see the price tag and write somewhere the prize of that dress and I'd dress up in something far cheaper and the difference between the expensive and cheap dress I'd give to charity. Just to prove I'm not shallow piece of crap who has to work her ass off to fit this or that Gucci dress, but that I do something good. Even media couldn't hate me for that because no matter how boring I'd dress, I'd be doing so much good. Ha!

4/25/2011

What if...


Ensin pieni random tähän alkuun, että huomasin tänään Pocahontasia katsoessani että tarinan sankaritar näyttää aivan Angelina Jolielta (ja hitusen Jennifer Garnerilta).

Ja sitten asiaan...

Oltiin tässä exän kanssa Ideaparkissa pari päivää sitten ja ette uskokaan millainen riemu meidät valtasi kun tajusimme että meillä ei luojan kiitos ole lapsia. Sinä päivänä nimittäin sellaisia - huonokäytöksisiä - löytyi Ideaparkista joka kulman takaa. Yksi kiljui kun ei saanut jäätelöä, yksi itki ja huusi kun ei saanut elokuvaa, ja eniten tärykalvojamme ihastuttanut tapaus huusi kurkku suorana kun ei saanut ruokaa kuten muu perhe - syy tähän oli se että pojalle ei ollut kelvannut mikään Ideaparkin ravintola, ja sitten kun perheen tietysti oli pakko valita joku, että muu perhe saa edes syödäkseen, niin lapsi kieltäytyi syömästä, ja sitten kun perheen pää tilasi tälle vain coca colan, poika oli tyrmistynyt - miksi HÄN ei saa ruokaa?!

Kyllä aiheutti pientä päiden pudistelua tämä tapaus jota jouduin kuuntelemaan hetken aikaa lähietäisyydeltä, ja exän kanssa naurettiin perään että onneksi emme ole kumpikaan lapsia hankkineet. Exä olisi jo listinyt ne lapiolla ja minä olisin jo paennut Lontooseen jos sellaisia olisi kummallekaan siunaantunut.

Myöhemmin kuitenkin mietin, etteivät lapset ole täysin mahdoton idea sitten... joskus... aikanaan... mutta ei tosiaan vielä. Siitä olen outo, että jos tosiaan joskus lapsia haluan, niin haluan poikia, en tyttöjä. En ole koskaan ajatellutkaan tyttöä. Korkeintaan joskus kun kysyttiin minkä nimen antaisin tyttölapselle, ja vastaukseni oli Aada tai Ada. Mutta yleensäottaen, tyttö on jotenkin mahdoton ajatus minulle. Pitänee turvautua adoptioon, että varmasti tulee sitten poika? En tiedä mikä siinä on, en koe tyttölapsia mitenkään vastenmielisiksi (siskontyttönikin on maailman ihanin) mutta en vain osaa nähdä itseäni tytön äitinä. Outoa.

Sanon nyt kuitenkin mitä minulla oli mielessä kun aloitin kirjoittamaan tätä. Jos siis joskus haluan tosissani hankkia lapsia, haluaisin kaksi poikaa. Nimet ovat valmiina, joten toivottavasti joku tuolla yläkerrassa kuuntelee nyt korva tarkkana kun sanon että haluan kaksi poikaa. Esikoisestani tulisi Aleksanteri, tosin riippuen siitä missä asun aikuisena (Britanniassa vai Suomessa) niin lapsen nimeksi voisi myös tulla Alexander. Hieno kansainvälinen nimi mielestäni. Esikoiseni olisi siis Aleksanteri Juhani, tai Alexander William. Ja toinen poikani olisi Sirius. En ole vielä keksinyt toista nimeä, mutta Sirius on mielestäni hyvä nimi (vaikka joku olikin eri mieltä iltalehdessä).

~*~

First, little random notice: Pocahontas looks like Angelina Jolie (and a bit like Jennifer Garner)

Okay, now to the point... I was in Ideapark with my ex a few days back and you people have no idea how glad we were when we thought this one thing: thank god we don't have any kids. There was very bad behaving kids all around us that day! They were everywhere! One was screaming because he couldn't get an ice cream, one was crying because he couldn't get a DVD he wanted, and the worst case of all, whose screaming broke every little part of my ears, was this boy, who didn't agree with any of the ideas about where to eat. Because he wouldn't agree to anything, the rest of the family of course decided where they wanted to eat and they all came to the same restaurant where I was. Because this little boy didn't want to eat in that restaurant, his dad ordered him just a coke... Oh the screaming. He was so shocked of the fact that he wasn't going to get any food - after making very clear that he wasn't going to eat. Logic?

We shook our heads and laughed because we were so glad we didn't have kids. I'm pretty sure my ex would've killed his own with a shovel and I would've ran away to London if I ever got any.

Later on I was still thinking about kids and thought that... well... it's not entirely impossible idea... maybe... some day... But definitely not yet. I've never imagined myself as a mother to a daughter. I've always imagined having a son. The only time I even thought of a daughter was when I was asked what would I name a baby girl (Ada or Aada), but otherwise.. nah... Maybe I'll have to adopt some day, to make sure it's a boy? I don't know why I can't imagine myself with a daughter, it's not like I find that idea disgusting or anything, since my niece is the best little girl in the world and I worship her. Weird.

Anyway, back to the point of this writing... If I was ever to have kids, I'd like two sons. I even have their names ready just in case. My firstborn would be Alexander, or if he has a Finnish dad then Alexanteri. It's a nice international name. Depending on what country his dad would be from, he'd be Alexander William, or Aleksanteri Juhani. My second son would be Sirius. I don't know if he'd have even a second name, Sirius is cool just alone, though one magazine just listed Sirius as one of the "names I'd never give to my kids".

4/23/2011

Is it better to be friends with idiots than being alone?



Olen tässä miettinyt jo vähän aikaa, että nyt on menossa jo huhtikuu. Minun hyvät ystävät (tai entiset sellaiset, kuten tämä kirjoitus tulee osoittamaan) on laskettavissa yhden käden sormilla.

Yhtä näistä ystävistä en ole nähnyt viime vuoden joulukuun jälkeen, muuta kuin ohimennen kaupungilla sattuman sanelemana. Tämä henkilö lakkasi pitämästä yhteyttä minuun kun aloitti seurustelun (tuntuu olevan yleinen oire suhteiden alkuhuumassa), eikä tällä ystävällä riittänyt jaksamista minun kuuntelemiseeni edes elämäni hirveimpänä päivänä viime helmikuussa. Olin onnistunut rauhoittamaan hyperventilointini omin voimin ja viimeisillä äänen rippeilläni päätin soittaa juuri tälle ystävälle, mutta tämä sanoi että hänen täytyy nyt nukkua, että morjes.

Toinen näistä ystävistäni pilasi tämän edellä mainitun kanssa omat tupaantulijaisjuhlani, saapumalla paikalle heti luuri korvallaan ja soittelemalla itselleen epätoivoisesti muuta menoa, koska hän ei halunnut olla juhlissani, vaan mennä ryyppäämään jonnekin 'paremman seuran' kanssa.

Tässä ovat kaksi pahinta tapausta, jotka kuitenkin ovat olleet suuri osa elämääni aikanaan. Ja heistä ei ole kummastakaan kuulunut mitään koko tämän vuoden aikana, ainakaan heidän aloitteesta. Olen ollut aika lailla omissa oloissani siis koko tämän alkaneen vuoden, koska ystäväni ovat nyt rajoittuneet lähinnä kahteen tai neljään henkilöön, joten kysynkin itsekseni, että onko parempi vain olla yksin, kuin yrittää hengailla väkisin ihmisten kanssa jotka eivät välitä sinusta tippaakaan? Minun vastaukseni on... kyllä. Pettäisin vain itseäni jos pysyisin sinnikkäästi heidän seurassaan ja uskottelisin itselleni että he välittävät minusta, kun todellisuudessa niin ei ole. Vaikka useat sanovatkin ettei ystävissä ratkaise määrä, vaan se laatu - enkä nyt tosiaan kiellä etteikö niin olisi, niin on se silti hiukan surullista että sinulla on neljä hyvää ystävää, joista kolme käy töissä tai/ja opiskelee päivät pitkät, eli tapaamiset käyvät aika vähäisiksi. Silti lohduttaudun sillä että enpä pyöri ainakaan idioottien kanssa, sillä se kävisi jo melkeinpä itsetunnolle...

Eli mitä taas opin? Parempi tyytyä siihen mitä on, ja nauttia tästä yksinolon hiljaisuudesta täysin rinnoin - eli leffat pyörimään ja popcornit poksumaan!

~*~

I've been thinking... It's April already. My dear friends (or who used to be those, as you'll soon read) can be counted on the fingers of one hand.

One of these so-called friends I haven't seen since December. If you don't count accidental meeting in a supermarket. This friend stopped staying in touch with me after he started dating (why's everyone doing that?), and this person couldn't be there for me in February, during something I'd call the worst day of my life. I'd just managed to stop hyperventilating and decided to call this friend, and the reply was "I gotta get some sleep". Thanks, dude.

Another one of these so called friends ruined my housewarming party, with this first person I've already mentioned. He arrived to the party with a phone glued to his ear, calling desperately to some of his friends so they could come up with something fun to do because he didn't want to be in my lame party, but go to get wasted with some "better company". He left after an hour or so, along with this other friend of mine.

These were the two worst ones, who still sadly have been a very big part of my life for quite a while. And this year I've never heard from them first, I've had to call them. I've been keeping to myself pretty much this new year because I only have two to four friends, so I keep asking from myself: is it better to be alone, than forcing myself into other people's company? Especially since those people don't even seem to give a damn about me? The answer is.. yes. I'd be just lying to myself if I kept pretending that these people do actually care about me, when in reality they don't. Many people say that it's the quality of friendship that defines good relationships, not the amount of them - I'm not saying that's not true, but it still feels a bit sad to have just four good friends, and three of them are busy with work/school, so our meetings are very limited. Yet I comfort myself with the fact that I don't hang around with idiots, because that would just kill my self-esteem...

So what have I learned? Screw those bad friends, enjoy being alone because you never know how long that'll last. Put some DVD on and have some popcorn!